Amos Anderson: Helsinki Noir

Aurinkoisena kevätaamuna toverini ja minä lähdimme ulkoiluttamaan museokorttejamme. Aikaa oli erinäisistä logistisista syistä vähänlaisesti, joten päädyimme kiertämään vain yhden näyttelyn, Amos Andersonille viime syksynä avatun Helsinki Noirin. 

Museon sivuilla näyttelystä kerrotaan seuraavaa: "Helsinki Noir on jännittävä, uudenlainen näyttelykonsepti, jossa katsoja pääsee osaksi rikosdraamaa."

On sanottava, että olen dekkareiden ystävä. Hercule Poirot on jotakuinkin elämäni mies, mutta viihdyn myös muissa etsiväseuroissa. Lisäksi aiempi Helsinki (jostain syystä mieluusti vältän ilmaisuja vanha Helsinki ja historiallinen Helsinki) kiehtoo minua kovin - on siis suoranainen ihme, etten vielä ollut tässä näyttelyssä käynyt.

 

Museon lipunmyynnistä saa kierrokselle mukaansa pienen vihkosen, jossa tarinaa kerrotaan sali kerrallaan.  En tajunnut ottaa sitä heti esiin, joten ensimmäisessä kahdessa salissa ihastelin vain teoksia, erityisesti Mantan kyljestä seikkailulle lähteneen oloista merileijonapatsasta ja Marcus Collinin maalausta Metsätalo. Varsinkin autot taulussa miellyttävät silmää!

Kolmannen ja neljännen salin kohdalla havaitsin vihkosen hyödyllisyyden. Näyttely avautuikin heti aivan toisella tavalla, huoneiksi, kaduiksi, sisustuksiksi ja lopulta myös muuan säikäyttäväksi hahmoksi. Kaivopuiston Kaunottaren lyhyt ja kiihkeä rakkaustarina ja julma loppu imaisivat mukaansa niin, että viimeisen salin kohdalla oli varsin hämmentynyt olo.Mitä tapahtui rannasta elottomana löytyneelle neidolle?

Näyttely on hieno kokemus. Oman lisänsä siihen tuovat ääniefektit, kuten hevosten kavioiden kopse ja useampi tikittävä kello, ja rekvisiitta, kuten kihlaparin rakkauskirjeet. Myös museorakennus itsessään sopi aiheeseen mainiosti: kolmeen kerrokseen ulottuneeseen näyttelyyn pääsi kätevän esteettömästi tyylikkäällä ristikkohissillä, joka varsin hyvin olisi voinut kuulua mysteerin yksityiskohtiin.

Näyttely on avoinna 31.12.2016 asti. Lämmin suositukseni! Saatan hyvinkin kiertää sen itse toistamiseen nähdäkseni, tuleeko kokemuksesta vielä intensiivisempi, jos seuraa kertomusta alusta saakka.

Marcus Collin, Metsätalo, 1938. Kuva: upmks.fi