 |
| Kuva: Teatteri Avoimet Ovet |
En ole varsinaisesti ennakkoluuloinen. Vähän epäilevä vain. Näytelmän alaotsikko tuokioita Tove Janssonin jalkojen juuressa kuulostaa siltä, että nyt palvotaan ja tulisesti. Haluankohan nähdä tämän? Leimautuuko tässä joksikin superfaniksi?
Uteliaisuudesta menen kuitenkin. Tätähän on kehuttu, Tove on aina Tove ja jos ottaa seuraa mukaan, tämä käy laatuajasta ystävän kanssa.
En ole käynyt Teatteri Avoimissa Ovissa ennen, sen kodikkuus yllättää. Ei ollenkaan vaivaantunut tunnelma, tänne voisi poiketa sisään hengailemaan. Melkein kuin olisi olohuoneeseensa tullut. Katsomokin osoittautuu oikein mukavaksi - olemme joko valinneet paikkamme hyvin tai muuten vain onnekkaita, sillä paitsi että istuimet ovat miellyttävät, myös jalkatilaa on reilummanlaisesti.
Itse näytelmä arveluttaa vielä ensimmäisten minuuttien aikana kovasti. Mikä siinä palvomisessa niin painaa, sitä en tiedä, mutta ensimmäinen toteamus siitä, kuinka Tove on meille kaikille tärkeä, saa vetämään syvään henkeä. Eikös Nuuskamuikkunenkin sanonut, ettei voi olla vapaa, jos ihailee toista liikaa?
Sitäpaitsi mähän oon vähän sen näköinenkin. Vai mitä? Ensimmäinen naurunpyrskähdys. Lavalla näytetään olevan eri mieltä, mutta minä olen katsonut jo promokuvista, että tosiaankin, Eeva Putro näyttää hiukan nuorelta Tovelta. Ei ollenkaan pieleen.
Päästän epäilevyydestäni irti, ja hyvä niin. Tarina imaisee mukaansa, ja lavan kohtalot punoutuvat sujuvasti yhteen Toven elämän kanssa. Roolit vaihtuvat katsojan silmien edessä sekoittumatta: Anu Koskinen on hetken muistisairas äiti, sitten mukivalintojaan pohtiva Vilijonkka ja silmänräpäyksessä nuori Tove. Eeva Putron Nyytiä tekee mieli kipaista lohduttamaan lavalle. Ella Pyhältö on sekä Tuulikki Pietilä että sodasta palannut, särkynyt Viktor Jansson. Muistisairaan äidin tyttären epätoivo nostaa kyyneleet silmiin. En muista koskaan itkeneeni teatterissa.
Erityisen hienoa esityksessä on Toven kirjallisen tuotannon laaja hyödyntäminen ja ujuttaminen muuhun materiaaliin. Sitaattien paikantaminen on myös hauska lisäpuuha, vain yksi jää tunnistamatta. Mukaan on saatu myös kuvataitelija-Tove, joskin pilakuvat ja niissä ilmenevä rohkeus ovat jääneet pois. Ihmissuhdekuvauksista erityisesti äiti Signe "Ham" Hammarsten Janssonin korostaminen lämmittää. Elämän lihapullat ansaitsevat tulla mainituiksi!
Sekä näytelmästä että teatterista jää hyvä mieli. Tänne on tultava uudestaankin! Erityismaininnan teatteri ansaitsee tunnelmansa lisäksi siitä, että harvassa ovat sellaiset pikkuteatterit, joissa esteettömyys on järjestetty yhtä luontevasti. Vaikken itse pyörätuolia käytä, ilahdun, kun niilläkin pääsee saliin suoraan, kiertämättä jostakin kaukaa erillisellä hissillä. Teatterin sivuilta selviää lisäksi, että salissa on induktiosilmukka. Jos jakaisin tähtiä, tämä kokemus kokonaisuutena saisi niitä täydet viisi.
Teatteri Avoimet Ovet
Erottajankatu 5, Helsinki
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti