Tuntuu kovin mahtipontiselta sanoa, että kerään Tove Janssonin (1914 - 2001) tuotantoa ja hänestä ja hänen teoksistaan kirjoitettuja, no, teoksia. Keräilijästä tulee mieleen enemmän tai vähemmän pakkomielteinen henkilö, joka juoksee tuli hännän alla ympäriinsä ja tuhlaa kaikki rahansa siihen, mitä nyt sattuu keräämään. Eikös vain minunkin kukkarossani ole aika tyhjää?
En ole koskaan alkanut keräilijäksi. Tovesta olen pitänyt jokseenkin aina, mutta tähän kirjojen keskelle olen ajautunut vähän sattumalta. Yhtäkkiä, todellisuudessa vuosien kuluessa, niitä vain oli niin pitkä rivi, että sitä saattoi kutsua kokoelmaksi. Keräily alkoi vasta siitä, ja silloinkin siksi, että joksikin toiminta piti nimetä.
Kaikista kokoelmani niteistä en aivan muista, mistä ne ovat minulle päätyneet, mutta ensimmäiseksi osaan varmuudella nimetä Boel Westinin Tove Jansson - sanat, kuvat, elämä - elämäkerran, jonka ostin vuonna 2008. Kohtasimme pikkukaupungin Suomalaisessa kirjakaupassa. Teos aloitti elämäkertahyllystä villin silmäpelin, vaikka taisin olla etsimässä brittiläistä proosaa, luullakseni Virginia Woolfin koottuja teoksia (nykyisin omistan myös ne).
Kiinnostuin kirjasta heti, ja kääntelin sitä käsissäni kauan. Lukiolaiselle teos oli tuhottoman kallis, kymmeniä euroja, mutta samalla se näytti joltakin aivan muulta kuin aiemmin lukemani elämäkerrat. Oikealta kirjalta, laajamittaiselta tutkimukselta, asiallisemmalta ja monipuolisemmalta kuin siihen asti lukemani autobiografiat ja sivukirjaston pehmeäkantiset epäviralliset tähtösten skandaaliselvittelyt, joiden kirjoittamiseen kukaan ei ole antanut lupaa eikä vettä pitäviä lähteitä.
Lopulta ostin kirjan. Olisin ehkä ihaillut sitä etäältä kauemminkin, mutta sillä hinnalla ei pidetä koristeita, joten luin sitä yötä myöten jokusen päivän. En muista, että se olisi räjäyttänyt tajuntani. Hyvä niin, suhtaudun tajunnanräjäyttämisiin suurella varauksella. Sen sijaan tulin uteliaaksi, lainasin kirjastosta Tovea niin paljon kuin laukkuun mahtui ja avasin uudemman kerran muumit, joista lapsuuden kierroksella oli jäänyt huomaamatta vivahde jos toinenkin. Koska ensimmäinen lukemani Tove-elämäkerta ja -tutkimus oli ollut niin kattava, pidin silmällä myös muita.
Niteitä kopsahteli hyllyyn yksi kerrallaan. Yliopisto-opintojen alussa sain pikaopastuksen kirjojen kauneuteen esineinä, ja siihen saakka haparoiville yrityksilleni kuvailla teosten ulkoisia seikkoja olikin yhtäkkiä välineistö.
Kokoelmasta tuli keräilyä jokseenkin siinä vaiheessa, kun tein kandidaatintutkielmaani. Aiheenpäättämisvaikeudet johtivat lempi-Toveeni (Meddelande), ja kohta minulla oli teosta hyllyssäni kolmin kappalein - ruotsiksi, suomeksi ja italiaksi. Tarkastelin kandidaatintutkielmassani italiannosta, ja yksi asiahan on aina johtanut toiseen. Tässä tapauksessa innostuin tutkimaan jo omistamiani Toveja uudelleen, ja lukemaan niistä myös käännöksiä. Westinistä alkanut elämäkertaintoni ei ollut missään vaiheessa laantunut.
Tämä kaikki näkyy nyt hyllyssäni - tai oikeastaan työpöydälläni, sillä kokoelma on sijoitettu kolme kertaa ruokapöytäni kokoisen työpöytäni takareunalle. Tätä kirjoittaessani yletyn siihen kädenojennuksella.
Miellän itseni maltilliseksi keräilijäksi. Jos nide on tuhottoman kallis, en osta sitä (yllä kuvaamani Westin-elämäkerta on edelleen kallein ostokseni tällä saralla). Mitään pakkoa tietyn teoksen saamiseen ei myöskään ole, pyydystämiseni uinuu toisinaan kauankin ja aktivoituu, kun sopiva hetki koittaa tai jollakin määritelmällä arvokas tai kiintoisa teos sattuu vastaan.
Tärkeintä on kuitenkin, että kokoelma on tarkoitettu luettavaksi. En käsittele sitä puuvillahanskat kädessä (paitsi jos jostain syystä pidän niitä muutenkin) enkä nostele niitä pois ihmisten ja itseni ulottuvilta. Näitä kirjoja luetaan, ja lainaan niitä myös mielelläni - laina-ajat saattavat olla pitkiäkin, riittää, että nide jonakin päivänä löytää takaisin kotiin.
Niteitä kopsahteli hyllyyn yksi kerrallaan. Yliopisto-opintojen alussa sain pikaopastuksen kirjojen kauneuteen esineinä, ja siihen saakka haparoiville yrityksilleni kuvailla teosten ulkoisia seikkoja olikin yhtäkkiä välineistö.
Kokoelmasta tuli keräilyä jokseenkin siinä vaiheessa, kun tein kandidaatintutkielmaani. Aiheenpäättämisvaikeudet johtivat lempi-Toveeni (Meddelande), ja kohta minulla oli teosta hyllyssäni kolmin kappalein - ruotsiksi, suomeksi ja italiaksi. Tarkastelin kandidaatintutkielmassani italiannosta, ja yksi asiahan on aina johtanut toiseen. Tässä tapauksessa innostuin tutkimaan jo omistamiani Toveja uudelleen, ja lukemaan niistä myös käännöksiä. Westinistä alkanut elämäkertaintoni ei ollut missään vaiheessa laantunut.
Tämä kaikki näkyy nyt hyllyssäni - tai oikeastaan työpöydälläni, sillä kokoelma on sijoitettu kolme kertaa ruokapöytäni kokoisen työpöytäni takareunalle. Tätä kirjoittaessani yletyn siihen kädenojennuksella.
Miellän itseni maltilliseksi keräilijäksi. Jos nide on tuhottoman kallis, en osta sitä (yllä kuvaamani Westin-elämäkerta on edelleen kallein ostokseni tällä saralla). Mitään pakkoa tietyn teoksen saamiseen ei myöskään ole, pyydystämiseni uinuu toisinaan kauankin ja aktivoituu, kun sopiva hetki koittaa tai jollakin määritelmällä arvokas tai kiintoisa teos sattuu vastaan.
Tärkeintä on kuitenkin, että kokoelma on tarkoitettu luettavaksi. En käsittele sitä puuvillahanskat kädessä (paitsi jos jostain syystä pidän niitä muutenkin) enkä nostele niitä pois ihmisten ja itseni ulottuvilta. Näitä kirjoja luetaan, ja lainaan niitä myös mielelläni - laina-ajat saattavat olla pitkiäkin, riittää, että nide jonakin päivänä löytää takaisin kotiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti