Elämyslukuhaaste 2018

Blogi on ollut hiljaa rapsakat puolitoista vuotta. Sinä aikana olen mm. kirjoittanut gradun, joten annan itselleni anteeksi. 

Nyt tuli kuitenkin asiaa. Vuosi vaihtui, ja siinä samalla huomasin kaikki ne uudet jännittävät lukuhaasteet, joihin ihmiset osallistuvat. Minäkin. Tässä hiljaa ollessani olen suorittanut Helmetin lukuhaasteen sekä vuonna 2016 että vuonna 2017. Tämä vuosi ei ole poikkeus, jos se minusta on kiinni.

Mutta.

Suunnitellessani tämän vuoden lukemisiani aloin väkisin miettiä, mihin minä haluaisin haastaa ihmisiä. Mitä minä suosittelisin, miten suosittelisin. Millainen olisi oma lukuhaasteeni.

Tuumasta toimeen, parin kahvikupillisen jälkeen ääriviivat olivat paperilla. Elämyslukuhaaste oli syntynyt, ja ennen pitkää olin myös jakanut sen Facebookissa kavereilleni. Siitä tuli kollaasimainen, eikä ihan pelkästään lukuhaaste, vaikka ehkä sittenkin. Mietin pidemmän hetken, jakaisinko sen blogissa, ja lopulta päätin, että miksei. Kell' blogi on, se sitä käyttäköön.

Elämyslukuhaaste 2018

1. Kirja ruostumaan päässeellä tai sellaisella opiskelemallasi kielellä, jolla et ole aiemmin lukenut kokonaista teosta.

2. Käännöskirja, jonka lukemisen jälkeen tutustut kääntäjään esim. googlaamalla.

3. Kirja, joka käsittelee sitä toiveammattiasi, johon et päätynyt.

4. Kirja, joka on ollut inspiraationa musiikkiteokselle. Tutustu myös musiikkiin, jos mahdollista.

5. Teos, jonka kirjailija on kirjoittanut kielellä, joka ei ole hänen äidinkielensä.

6. Joskus koulu- tai kurssikirjana käyttämäsi teos.

7. Tutustu sanakirjaan: Ota paperinen sanakirja ja katso, mitä kaikkea siinä on. Lue ainakin esipuhe ja mahdolliset opasteet käyttöä varten (esim. lyhenteiden selitykset).

8. Kirjekokoelma tai julkaistu kirjeenvaihto.

9. Kirjeromaani.

10. Kirja sinulle tärkeän paikan tai rakennuksen historiasta.

11. Sarjakuvateos.

12. Kirja, josta olet nähnyt vain elokuvaversion.

13. Käännösrunokokoelma.

14. Kirja, joka liittyy käynnissä olevaan taidenäyttelyyn. Käy näyttelyssä kirjan luettuasi!

15. Ihailemasi henkilön suosittelema kirja.

16. Äänikirja, jonka valitset lukijan perusteella.

17. Kuunnelma tai jakso kuunnelmasarjasta.

18. Tee tai maista jotakin kirjasta tuttua ruokaa tai juomaa.

19. Kirja, jota kohtaan sinulla on ennakkoluuloja.

20. Karttakirja.

21. Kirja, jonka alkuteos on kirjoitettu äidinkielelläsi, käännöksenä tai selkokieliversiona.

22. Kirja, jonka kirjoittaja on tullut tunnetuksi muulla alalla, ja joka ei ole elämäkerta tai käsittele ko. alaa.

23. Aikakauslehti aiheesta, joka on sinulle mieluinen, mutta josta et ole koskaan lukenut lehteä.

24. Runoutta lausuttuna.

25. Teatterisovitus kaunokirjallisesta tekstistä tai jokin näytelmä painettuna.

Haasteaika: 1.1. - 31.12.2018

Tästä saa poimia ihan mielensä mukaan. 

Kuulen tietysti mielelläni, jos joku osallistuu, ja vinkkaan myös - tai tunnustan, jos olen lisännyt jonkin kohdan erityisesti siksi, etten tiedä siitä itse juuri mitään! Juttua voi jatkaa myös muualla hashtagilla #elämyslukuhaaste 

(Ai niin ja hei, en ole koskaan aiemmin edes harkinnut lukuhaasteen kokoamista, eli jos tästä puuttuu konseptin kannalta jotain aivan uskomattoman tarpeellista ja oleellista, saa kertoa! )

Sinebrychoffin taidemuseo: Venäläiset mestarit

Pitkän päivän päätteeksi tehdyn museokierroksen päätähdeksi on heti alkuun nousta itse talo. Ihastelen ikkunasyvennyksiä, takkoja ja sieviä penkkejä, mieli karkaa pohtimaan, mitä tässä rakennuksessa on ollut ennen ja millaista täällä silloin on ollut. Kotiin tullessani saan täältä selville, että ensimmäisessä kerroksessa kyse on Sinebrychoffin panimon entisistä toimistotiloista ja palvelusväen asunnoista. Toiseen kerrokseen, jossa sijaitsivat Sinebrychoffien edustus- ja asuintilat, en tällä kertaa kurkista. Toiste sitten!

Vaan ovatpa paikalla ne venäläiset mestaritkin. Seurani on suuri Shishkinin ystävä, eikä suotta. Shishkinin luonto näyttää elävältä, melkein postikortilta tai valokuvalta, mutta kuitenkin juuri sopivasti maalaukselta. Pysähdymme Shishkinin eteen pidemmäksi aikaa, mieleen kohoavat jostain kauempaa ne alakoulun oppitunnit, joille kerättiin askarreltavaa ja koristeita lähimetsästä. En väitä, että olisin erityisen suuri askartelija itse, mutta muistot yllättävät: Shishkinin yksityiskohtien käsinkosketeltavuus nivoutuu yhteen sen kanssa, mitä muistan maalauksiin tallentuneen luonnon tutkiskelusta ja poiminnoista itse.

Sitten on Repin. Esimerkiksi Repin, kenties ainoa, jonka olisin osannut nimetä ennalta ennen näyttelyä. Erityisesti ihastun Repinin luonnoksiin: pieniin palasiin, joista myöhemmin oli tuleva iso, merkittävä kokonaisuus. Tavallaan huvittaa, luonnoksetkin näyttävät tikku-ukkotasoisen piirtäjän silmiin jo aivan valmiilta töiltä. Toisaalta valtaosista niistä olen ainakin kuvasta nähnyt sen, mitä niistä lopulta tuli, ja onhan luonnoksiakin eriasteisia ja erilaisia. 

Erityisesti mieleen jää Jelizaveta Zvantsevan muotokuva (1889), tosin hiukan erikoisesta syystä: teoksen kuvauksessa on sitaatti tulisesta rakkauskirjeestä, mutta laatta ei kerro, kuka siinä puhuu kenelle ja koska. Tämä häiritsevä seikka saa katsomaan maalausta tarkemmin: erityisesti kiinnitän huomiota mallin hienoiseen hymyyn ja siihen, miten hän pitää käsiään sylissään. Saan tietää, että hän on maalari itsekin - kenties silmistä heijastuu reaktioita Repinin työskentelyyn. Minä tiedän, miksi sinä teit noin.

Likeellä muotokuvia on ikkunasyvennys, jossa on sohva ja tuoleja istuttavaksi ja pienellä pöydällä taidekirjojen selailukappaleita. Kun toisesta salista kuuluu sopivasti meren kohinaa, voi helposti kuvitella palanneensa edellisen vuosisadan alkupuolelle. Ikkunasta avautuva puistomaisema tukee mielikuvaa kaikin puolin, mitä nyt näkökentän laitamille piirtyvä työmaakontin tapainen ei ehkä olisi ollut herrasväki Sinebrychoffin aikaan siinä missä nyt.

Kierros päättyy liian pian, meriaiheisia maalauksia sen viimeisessä salissa olisin katsonut kauemminkin. Alkuillasta keskittymiskyky ei ole ollut enää terävimmillään, mutta ainakin olen nauttinut teosten lisäksi miljööstä enemmän kuin ehkä olisin aivan virkuimmillani huomannut. Venäläisiin mestareihinhan ehtii paneutua vielä pari viikkoa, ja museokortti takaa, että voin palata niin monesti kuin tahdon.

Sinebrychoffin taidemuseo

Bulevardi 40, Helsinki

Venäläiset mestarit 11.2. - 8.5.2016

Teatteri Avoimet Ovet: Majakanvartija

Kuva: Teatteri Avoimet Ovet

 

En ole varsinaisesti ennakkoluuloinen. Vähän epäilevä vain. Näytelmän alaotsikko tuokioita Tove Janssonin jalkojen juuressa kuulostaa siltä, että nyt palvotaan ja tulisesti. Haluankohan nähdä tämän? Leimautuuko tässä joksikin superfaniksi?

Uteliaisuudesta menen kuitenkin. Tätähän on kehuttu, Tove on aina Tove ja jos ottaa seuraa mukaan, tämä käy laatuajasta ystävän kanssa. 

En ole käynyt Teatteri Avoimissa Ovissa ennen, sen kodikkuus yllättää. Ei ollenkaan vaivaantunut tunnelma, tänne voisi poiketa sisään hengailemaan.  Melkein kuin olisi olohuoneeseensa tullut. Katsomokin osoittautuu oikein mukavaksi - olemme joko valinneet paikkamme hyvin tai muuten vain onnekkaita, sillä paitsi että istuimet ovat miellyttävät, myös jalkatilaa on reilummanlaisesti. 

Itse näytelmä arveluttaa vielä ensimmäisten minuuttien aikana kovasti. Mikä siinä palvomisessa niin painaa, sitä en tiedä, mutta ensimmäinen toteamus siitä, kuinka Tove on meille kaikille tärkeä, saa vetämään syvään henkeä. Eikös Nuuskamuikkunenkin sanonut, ettei voi olla vapaa, jos ihailee toista liikaa? 

Sitäpaitsi mähän oon vähän sen näköinenkin. Vai mitä? Ensimmäinen naurunpyrskähdys. Lavalla näytetään olevan eri mieltä, mutta minä olen katsonut jo promokuvista, että tosiaankin, Eeva Putro näyttää hiukan nuorelta Tovelta. Ei ollenkaan pieleen.

Päästän epäilevyydestäni irti, ja hyvä niin. Tarina imaisee mukaansa, ja lavan kohtalot punoutuvat sujuvasti yhteen Toven elämän kanssa. Roolit vaihtuvat katsojan silmien edessä sekoittumatta: Anu Koskinen on hetken muistisairas äiti, sitten mukivalintojaan pohtiva Vilijonkka ja silmänräpäyksessä nuori Tove. Eeva Putron Nyytiä tekee mieli kipaista lohduttamaan lavalle. Ella Pyhältö on sekä Tuulikki Pietilä että sodasta palannut, särkynyt Viktor Jansson. Muistisairaan äidin tyttären epätoivo nostaa kyyneleet silmiin. En muista koskaan itkeneeni teatterissa.

Erityisen hienoa esityksessä on Toven kirjallisen tuotannon laaja hyödyntäminen ja ujuttaminen muuhun materiaaliin. Sitaattien paikantaminen on myös hauska lisäpuuha, vain yksi jää tunnistamatta. Mukaan on saatu myös kuvataitelija-Tove, joskin pilakuvat ja niissä ilmenevä rohkeus ovat jääneet pois. Ihmissuhdekuvauksista erityisesti äiti Signe "Ham" Hammarsten Janssonin korostaminen lämmittää. Elämän lihapullat ansaitsevat tulla mainituiksi!

Sekä näytelmästä että teatterista jää hyvä mieli. Tänne on tultava uudestaankin! Erityismaininnan teatteri ansaitsee tunnelmansa lisäksi siitä, että harvassa ovat sellaiset pikkuteatterit, joissa esteettömyys on järjestetty yhtä luontevasti. Vaikken itse pyörätuolia käytä, ilahdun, kun niilläkin pääsee saliin suoraan, kiertämättä jostakin kaukaa erillisellä hissillä. Teatterin sivuilta selviää lisäksi, että salissa on induktiosilmukka. Jos jakaisin tähtiä, tämä kokemus kokonaisuutena saisi niitä täydet viisi. 

Teatteri Avoimet Ovet

Erottajankatu 5, Helsinki

Amos Anderson: Helsinki Noir

Aurinkoisena kevätaamuna toverini ja minä lähdimme ulkoiluttamaan museokorttejamme. Aikaa oli erinäisistä logistisista syistä vähänlaisesti, joten päädyimme kiertämään vain yhden näyttelyn, Amos Andersonille viime syksynä avatun Helsinki Noirin. 

Museon sivuilla näyttelystä kerrotaan seuraavaa: "Helsinki Noir on jännittävä, uudenlainen näyttelykonsepti, jossa katsoja pääsee osaksi rikosdraamaa."

On sanottava, että olen dekkareiden ystävä. Hercule Poirot on jotakuinkin elämäni mies, mutta viihdyn myös muissa etsiväseuroissa. Lisäksi aiempi Helsinki (jostain syystä mieluusti vältän ilmaisuja vanha Helsinki ja historiallinen Helsinki) kiehtoo minua kovin - on siis suoranainen ihme, etten vielä ollut tässä näyttelyssä käynyt.

 

Museon lipunmyynnistä saa kierrokselle mukaansa pienen vihkosen, jossa tarinaa kerrotaan sali kerrallaan.  En tajunnut ottaa sitä heti esiin, joten ensimmäisessä kahdessa salissa ihastelin vain teoksia, erityisesti Mantan kyljestä seikkailulle lähteneen oloista merileijonapatsasta ja Marcus Collinin maalausta Metsätalo. Varsinkin autot taulussa miellyttävät silmää!

Kolmannen ja neljännen salin kohdalla havaitsin vihkosen hyödyllisyyden. Näyttely avautuikin heti aivan toisella tavalla, huoneiksi, kaduiksi, sisustuksiksi ja lopulta myös muuan säikäyttäväksi hahmoksi. Kaivopuiston Kaunottaren lyhyt ja kiihkeä rakkaustarina ja julma loppu imaisivat mukaansa niin, että viimeisen salin kohdalla oli varsin hämmentynyt olo.Mitä tapahtui rannasta elottomana löytyneelle neidolle?

Näyttely on hieno kokemus. Oman lisänsä siihen tuovat ääniefektit, kuten hevosten kavioiden kopse ja useampi tikittävä kello, ja rekvisiitta, kuten kihlaparin rakkauskirjeet. Myös museorakennus itsessään sopi aiheeseen mainiosti: kolmeen kerrokseen ulottuneeseen näyttelyyn pääsi kätevän esteettömästi tyylikkäällä ristikkohissillä, joka varsin hyvin olisi voinut kuulua mysteerin yksityiskohtiin.

Näyttely on avoinna 31.12.2016 asti. Lämmin suositukseni! Saatan hyvinkin kiertää sen itse toistamiseen nähdäkseni, tuleeko kokemuksesta vielä intensiivisempi, jos seuraa kertomusta alusta saakka.

Marcus Collin, Metsätalo, 1938. Kuva: upmks.fi

Vid min svans - kautta häntäni! (Tove-kokoelmasta)

Tuntuu kovin mahtipontiselta sanoa, että kerään Tove Janssonin (1914 - 2001) tuotantoa ja hänestä ja hänen teoksistaan kirjoitettuja, no, teoksia. Keräilijästä tulee mieleen enemmän tai vähemmän pakkomielteinen henkilö, joka juoksee tuli hännän alla ympäriinsä ja tuhlaa kaikki rahansa siihen, mitä nyt sattuu keräämään. Eikös vain minunkin kukkarossani ole aika tyhjää?

En ole koskaan alkanut keräilijäksi. Tovesta olen pitänyt jokseenkin aina, mutta tähän kirjojen keskelle olen ajautunut vähän sattumalta. Yhtäkkiä, todellisuudessa vuosien kuluessa, niitä vain oli niin pitkä rivi, että sitä saattoi kutsua kokoelmaksi. Keräily alkoi vasta siitä, ja silloinkin siksi, että joksikin toiminta piti nimetä.

Kaikista kokoelmani niteistä en aivan muista, mistä ne ovat minulle päätyneet, mutta ensimmäiseksi osaan varmuudella nimetä Boel Westinin Tove Jansson - sanat, kuvat, elämä - elämäkerran, jonka ostin vuonna 2008. Kohtasimme pikkukaupungin Suomalaisessa kirjakaupassa. Teos aloitti elämäkertahyllystä villin silmäpelin, vaikka taisin olla etsimässä brittiläistä proosaa, luullakseni Virginia Woolfin koottuja teoksia (nykyisin omistan myös ne). 

Kiinnostuin kirjasta heti, ja kääntelin sitä käsissäni kauan. Lukiolaiselle teos oli tuhottoman kallis, kymmeniä euroja, mutta samalla se näytti joltakin aivan muulta kuin aiemmin lukemani elämäkerrat. Oikealta kirjalta, laajamittaiselta tutkimukselta, asiallisemmalta ja monipuolisemmalta kuin siihen asti lukemani autobiografiat ja sivukirjaston pehmeäkantiset epäviralliset tähtösten skandaaliselvittelyt, joiden kirjoittamiseen kukaan ei ole antanut lupaa eikä vettä pitäviä lähteitä.

Lopulta ostin kirjan. Olisin ehkä ihaillut sitä etäältä kauemminkin, mutta sillä hinnalla ei pidetä koristeita, joten luin sitä yötä myöten jokusen päivän. En muista, että se olisi räjäyttänyt tajuntani. Hyvä niin, suhtaudun tajunnanräjäyttämisiin suurella varauksella. Sen sijaan tulin uteliaaksi, lainasin kirjastosta Tovea niin paljon kuin laukkuun mahtui ja avasin uudemman kerran muumit, joista lapsuuden kierroksella oli jäänyt huomaamatta vivahde jos toinenkin. Koska ensimmäinen lukemani Tove-elämäkerta ja -tutkimus oli ollut niin kattava, pidin silmällä myös muita.

Niteitä kopsahteli hyllyyn yksi kerrallaan. Yliopisto-opintojen alussa sain pikaopastuksen kirjojen kauneuteen esineinä, ja siihen saakka haparoiville yrityksilleni kuvailla teosten ulkoisia seikkoja olikin yhtäkkiä välineistö.

Kokoelmasta tuli keräilyä jokseenkin siinä vaiheessa, kun tein kandidaatintutkielmaani. Aiheenpäättämisvaikeudet johtivat lempi-Toveeni (Meddelande), ja kohta minulla oli teosta hyllyssäni kolmin kappalein - ruotsiksi, suomeksi ja italiaksi. Tarkastelin kandidaatintutkielmassani italiannosta, ja yksi asiahan on aina johtanut toiseen. Tässä tapauksessa innostuin tutkimaan jo omistamiani Toveja uudelleen, ja lukemaan niistä myös käännöksiä. Westinistä alkanut elämäkertaintoni ei ollut missään vaiheessa laantunut.

Tämä kaikki näkyy nyt hyllyssäni - tai oikeastaan työpöydälläni, sillä kokoelma on sijoitettu kolme kertaa ruokapöytäni kokoisen työpöytäni takareunalle. Tätä kirjoittaessani yletyn siihen kädenojennuksella.

Miellän itseni maltilliseksi keräilijäksi. Jos nide on tuhottoman kallis, en osta sitä (yllä kuvaamani Westin-elämäkerta on edelleen kallein ostokseni tällä saralla). Mitään pakkoa tietyn teoksen saamiseen ei myöskään ole, pyydystämiseni uinuu toisinaan kauankin ja aktivoituu, kun sopiva hetki koittaa tai jollakin määritelmällä arvokas tai kiintoisa teos sattuu vastaan.

Tärkeintä on kuitenkin, että kokoelma on tarkoitettu luettavaksi. En käsittele sitä puuvillahanskat kädessä (paitsi jos jostain syystä pidän niitä muutenkin) enkä nostele niitä pois ihmisten ja itseni ulottuvilta. Näitä kirjoja luetaan, ja lainaan niitä myös mielelläni - laina-ajat saattavat olla pitkiäkin, riittää, että nide jonakin päivänä löytää takaisin kotiin.

Kuka antaa blogilleen tällaisen nimen?

Ajan henki on sellainen, että blogi olisi suotavaa olla, näin olen ymmärtänyt. Olen kokeillut kirjabloggaamista, ei ollut minun juttuni - unohdin sen kun vastaan tuli kirja, josta en jaksanut kirjoittaa kaikelle kansalle. Työnsin postattavaa äkäisenä sivuun, kun kirja ei huvittanut ja olisin halunnut kertoa teatterista. Asetin itselleni rajoja, ja sitten kapinoin. Itseäni vastaan. Hyvä minä!

Bloginhan kannattaisi ehdottomasti olla käyttäjänsä näköinen. Tämä on nyt minun näköiseni, luulisin. Jos teen ihan mitä huvittaa, tämä voi onnistuakin. Olen usein halunnut pitää blogia, mutta ankarin kriitikkoni, se peilistä näkyvä, on ollut eri mieltä. Ei tuollaisia tekstejä, ethän sinä ota kuvia, kuka tuollaista lukee. Jos kysyisin omaa mielipidettäni nyt, olisin taas riidoissa, mutta olen päättänyt, etten kysy.

Kun kerran kirjat eivät yksinään saaneet liekkiä syttymään, nyt tarjottimella on kulttuurin koko kirjo, aivan niin rajattomana kuin kulloinkin sen miellän. Kirjoitan siitä, mitä näen ja koen, ja siitä, minkälaisia ajatuksia kulloinenkin kohtaaminen on herättänyt. En ole ajatellut sensuroida enkä omaksua aukottomia mielipiteitä muualta - omistani eriävistä olen sen sijaan varsin kiinnostunut. Yritän olla kirjoittamatta sellaista, minkä takana en voi seistä.

Sitten on vielä luotaantyöntävin bloggariominaisuuteni: haluan kokeilla, miltä näyttää ja tuntuu sellainen blogi, joka rauhoittuu tekstiin eikä sisällä loputtomia määriä kuvaa ja videota (vaikka joskus toki niitäkin on). Riittääkö teksti nykypäivän somelukijalle? Olen sanaihmisiä, ja jos syvemmälle mennään, verbi-ihmisiä. Keksin mielelläni verbejä lennosta ja käytän sellaisia, joita edellisen kerran on käyttänyt joku edellisen vuosisadan alun pöytälaatikkorunoilija. Verbeillä ei sinällään voi perustella kuvattomuutta, mutta niillä saa kyllä luoduksi mitä erilaisimpia kuvia, jos hyvin käy.

Kulttuuriharrastukseni laatua en oikein osaa rajata. Olen hyvinkasvatettu italianopiskelija, pidän siis kauniista kirjoista ja espressokahvista. Käsikirjoitustutkimuksesta minua ei ollenkaan kannata päästää puhumaan, ja jos kanssani eksyy juttusille viimeisimmistä lukukokemuksista, saa varautua siihen, että olen sisällön lisäksi huomioinut painojäljen, paperin laadun, fontin, kustantajan, kirjoitusvirheet ja painoksen. Kääntäjää en unohda koskaan!

Luen hirvittävästi, ja musiikkia kuuntelen koko ajan. En ole koskaan oikein mieltänyt itseäni kieli-ihmiseksi, mutta totuus on, että olen opiskellut ja opiskelen vieraista kielistä ruotsia, englantia, italiaa ja ranskaa. Lisäksi olen hypähdellyt vaikka missä, ja erinäisiä opintoja on kertynyt myös espanjasta, virosta, islannista, tanskasta ja venäjästä. Saksaa ja latinaa en osaa, ja se riipii sydäntäni.

Käyn teatterissa ja minulla on museokortti. Elokuvat ovat nautittava asia, ja oopperaan jos satun, en poistuisi sieltä ollenkaan, ellei olisi pakko. Ravintolatkin ovat mukavia, ruokahan on kulttuuria jos mikä, ja raitiovaunulla ajaminen äärimmäistä lystiä. Jaan kymmenkaupalla saippuakuplapulloja ympäriinsä jos sille päälle satun.

Kerään Tove Janssonin tuotantoa, siis kirjoja. Toistaiseksi kokoelmani ei ulotu sarjakuviin, mutta se saattaa sattua joskus tulevaisuudessa. Kokoelma on kielirajaton, ja sisältää myös Tovesta ja tuotannostaan kirjoitettuja tietoteoksia. Kokoelma löytyy luettelona välilehdeltä!

Blogin nimi on eittämättä tylsä. Vaihdan sen, jos keksin paremman, tai jos tulee ylipäätään sellainen olo. Nimi ei blogia varmasti pahenna, eikä tuo nyt väärin ole.